Vuorovaikutus on kaiken toiminnan perusta puheterapiassa, tai sitten itse kuntoutuksen
tavoite. Se on myös oppimisen ja onnellisuuden, merkityksellisyyden lähde. Jos lapsi ei
katso puheterapeuttia kohti saati sitten vanhempiaan, hän ei välttämättä hyödy saamastaan
positiivisesta palautteesta, kuten hymystä, tai opi uusia sanoja. Vuorovaikutus ei kuitenkaan
aina vaadi katsekontaktia, sillä siihen kuuluu puheen lisäksi paljon muutakin. Haluaisin
auttaa pienten lasten vanhempia ja lasten kanssa työskenteleviä huomaamaan, mikä lasten
vuorovaikutuksessa on poikkeavaa ja mikä tyypilliseen kehitykseen sopivaa.
Kun pieni lapsi ei matki muiden eleitä, sanoja ja liikkeitä tai yksinkertaisesti vetäytyy
jatkuvasti omiin oloihinsa, on syytä kiinnittää hänen tarkempaa huomiota. Tämä voidaan
huomata esimerkiksi yhteisissä lauluhetkissä päivähoidossa, tai kotona ilmeettömänä
katseena kun muu perhe ryhtyy yhteiseen tekemiseen. Ympäristö saattaa kuvailla tällaisia
lapsia hiljaisiksi, ujoiksi ja kilteiksi, riippuen toki persoonasta. Kun poikkeavan kehityksen
piirteet huomataan ajoissa ja haittavaikutuksia voidaan ennaltaehkäistä, lapsi oppii
hyötymään ja nauttimaan ympäristöstään – elämästä saadaan ilo irti! Huomioi siis hiljaiset ja
“virran mukana” menevät lapset. Heillekin löytyy sopiva kanava toimia ja kommunikoida.
Miten ihmeessä tietää, onko kyse ujoudesta vai jostain muusta? Kun vauva ottaa kontaktia,
ääntelee (jokeltelee) vuorotellen läheisen aikuisen kanssa, katselee silmiin ja reagoi ääniin
(erityisesti ihmisten), lähtötilanne on hyvä. Jos taapero ei lähde jäljittelemään aikuisen
ilmeitä, kykene jakamaan tarkkaavuutta tai hakeudu leikkiin muiden kanssa, on hyvä ottaa
asia puheeksi muiden aikuisten kanssa ja pyytää ammattilaisen arviota. Jopa 6-12
kuukauden ikäinen vauva kykenee jaettuun tarkkaavuuteen, riippuen hieman mittaustavasta.
Jaettu tarkkaavuus on se, mistä vuorovaikutus saa alkunsa: lapsi kykenee kohdistamaan
katseensa tahdonalaisesti samaan esineeseen kuin aikuinen. Hän siis seuraa aikuisen
katsetta ja oppii myöhemmin huomaamaan myös muita asioita ympäristöstään, sekä
ilmoittamaan itse havainnoistaan aikuisille. Lapsen “ilmoittaminen” saattaa olla aikuisen
kädestä vetämistä, voimakasta ääntelyä tai jopa puhetta, jos lapsi siihen kykenee. Näistä
kannattaa antaa iloista palautetta lapselle eli yksinkertaisesti vastata hänen aloitteeseensa.
Mikäli siis vielä kaksivuotias on kontaktissa omaehtoisesti eli jättää aikuisen puheen täysin
huomiotta eikä kykene jaettuun tarkkaavuuteen, kehityksestä puuttuu tärkeä palanen ja sitä
olisi hyvä sovitella paikoilleen aikuisen tukemana. Puhetta saattaa kyllä kuulua, mutta lapsen
toiminta ympäristössään on todennäköisesti poikkeavaa. Jaetun huomion kehittyminen vaatii
paljon toistoja, joten pikkulapsen kanssa on hyvä lörpötellä useasti päivässä. Vauva tulee
ottaa säännöllisesti syliin ja jutella hänelle. Myös taaperon kanssa on hyvä hakea kontaktia
ja ylläpitää sitä, vaikka lapsi hakeutuisi välillä omiin oloihinsa. Samanaikainen älylaitteiden
vilkuilu sopii tutkimusten mukaan huonosti näihin tilanteisiin. Aikuisen on todella tärkeää
vastata vauvan tai taaperon aloitteisiin, jotta lapsi on jatkossakin motivoitunut hakeutumaan
kontaktiin. Tyypillisesti kehittyvä lapsi kyllä keksii höpöteltävää aikuisen kanssa pitkin päivää,
eikä aiheissa näytä olevan rajoituksia.
Parivuotias lapsi leikkii aluksi rinnakkaisleikkiä muiden lasten kanssa: he voivat käyttää
samoja leluja mutta leikkivät samassa tilassa omia leikkejään. Lapsi kuitenkin hyväksyy
muut ympärillään ja ottaa ajoittain kontaktia. Jos esimerkiksi neljävuotias lapsi kaataa leluja
lattialle eikä tee niillä mitään muuta, aikuisen kannattaa liittyä leikkiin mukaan ja luoda siihen
jatkuvuutta. Jos vuorovaikutusta ei synny eikä lapsi vastaile kysymyksiin tai reagoi
ehdotuksiin, ei kyse välttämättä ole keskittymisen pulmista. Taustalla saattaa vaikuttaa
esimerkiksi kielellinen vaikeus (puheen ymmärtäminen on haastavaa) tai autismikirjon häiriö.
Vuorotteluleikkiä onkin hyvä harjoitella myös kotona: yksinkertaisin tapa on heittää palloa,
hoitaa pehmolelua tai nukkea tai soittaa lelusoittimia yhdessä, vuorotellen. Tämä on jo
jakamista, odottamista ja antamista. Mikäli tällaiset leikit aiheuttavat suurta kiukkua
lapsessa, voi kyse olla poikkeavasta kehityksestä tai jossain tapauksissa harjoituksenkin
puutteesta.
Kun lapset osaavat muodostaa lauseita tai käyttää yksittäisiä sanoja ja fraaseja, on aika
kysellä kysymyksiä. Jos lapsi vastaa aina vain yhdellä sanalla, aina myöntävästi tai toistaa
samoja tuttuja lauseita tilanteeseen kuulumattomasti, on aika tarttua toimeen. Tarkkaile siis,
miten lapsi oikeasti vastaa sinulle. Myös järjestelmällinen aikuisen ohjeiden ja puheen
huomiotta jättäminen on merkki siitä, että vuorovaikutuksessa on jokin pielessä. Jotkut tukea
tarvitsevat lapset saattavat puhua vuolaasti, mutta puhetta ei osata käyttää oikein. Tarkkaile,
kuunteleeko lapsi muita ihmisiä vai vastaako hän niinsanotusti automaatiolla. Hieman
isompia päiväkoti-ikäisiä lapsia voi testatakin, jos se tuntuu tarpeelliselta: kysy sama asia
kahdella eri tavalla, tai esitä kaksi täysin päinvastaista kysymystä samasta aiheesta. Jos
vastaus on kumpaankin kyllä, olet saanut jo jotain selville. Jos lapsesta herää huoli, asiasta
kannattaa ilman muuta olla yhteydessä neuvolaan tai kunnan/kaupungin arvioivaan
puheterapeuttiin. Varhaiskasvatuksessa ei aina huomata lieviä kontaktihaasteita, koska
ryhmät ovat nykyisin isoja. Lapsen lähiaikuiset myös tottuvat herkästi lapsen
toimintamalleihin, joten niille tullaan ikään kuin sokeiksi. Kun useampi ihminen kertoo
mielipiteensä, saat jo viitteitä siitä, onko aihetta moniammatilliseen arvioon vai ei.