Puheen motorisiksi vaikeuksiksi lasketaan lähes kaikki puheen tuoton vaikeudet, joista keskeisimpiä ovat lasten kehityksellinen verbaalinen dyspraksia, aikuisten hankittu apraksia ja dysartria. Vaikeudet saattavat johtua neurologisesta sairaudesta tai vaikeudelle ei ole mitään yksittäistä selittävää tekijää, jolloin kyseessä on kehityksellinen ongelma. Motoriset vaikeudet vaikuttavat aina jollain tasolla puheen ymmärrettävyyteen ja voivat siksi aiheuttaa merkittävää toimintakyvyn alentumaa arjessa ja sosiaalisissa tilanteissa. Kelan puheterapia tulee kyseeseen, kun julkinen terveydenhuolto on arvioinut vaikeuden haitta-asteen merkittäväksi ja laatinut kuntoutussuunnitelman.
Dyspraksia ja fonologinen häiriö
Verbaalinen dyspraksia kuuluu käytännössä kielelliseen erityisvaikeuteen ja se on yksi yleisimpiä puheterapiassa kuntoutettavia asioita. Yksinkertaistettuna lapsen puheliikkeiden suunnittelu ja ohjelmointi eivät toimi oikein, jolloin lapsi ei kykene tuottamaan haluamiaan sanoja. Dyspraksian ydinongelma on tahdonalaisten puheliikkeiden tuottamisessa ja tuottamisen haasteissa. Poikkeavuuksia on usein niin paljon, että koko äännejärjestelmä saattaa olla rakentunut väärin ja sana- sekä lausetasoinen puhe ovat hyvin epäselvää. Tahdonalainen puheen tuoton hallinnanvaikeus luo siis hiljalleen vääristyneen ja virheellisen äännejärjestelmän, joka poikkeaa käytössä olevasta kielestä merkittävästi. Äännejärjestelmän ongelmia kutsutaan nimellä fonologinen vaikeus tai fonologinen häiriö.
Fonologinen häiriö tarkoittaa siis tilannetta, jolloin puhutun kielen äännejärjestelmän oppiminen ja hallinta ovat häiriintyneitä. Käytännössä äänneinventaari on suppea, äänteiden yhdisteleminen on puutteellista ja sanat ääntyvät siten yksinkertaistetusti, jolloin esimerkiksi sana käärme voisi ääntyä sanana kääme tai pallo sanana lallo. Tällöin lapsi kykenee tuottamaan yksittäisiä äänteitä ja helpompia äännerakenteita tahdonalaisesti, mutta näiden taitojen oppiminen ja soveltaminen on putteellista. Dyspraksian ja fonologisen häiriön erottamista on usein vaikea tehdä, mutta lähtökohtaisesti dyspraksia aiheuttaa suomenkielessä lähes aina fonologisen häiriön. Puhtaamman ei-dyspraktisen fonologisen häiriön ero onkin siinä, että kuntoutus on huomattavasti helpompaa lapsen paremman puheen kontrollin vuoksi.
Puheen tuotto on yksi ihmisen monimutkaisimpia järjestelmiä, joten vaikeus näkyy hyvin harvoin täysin samanlaisena eri lapsilla ja siten yksilölliset erot tuottoon liittyvissä taidoissa voivat olla hyvinkin suuria. Vanhemmat usein kuvailevat, että lapsen puheesta ei saa selvää ollenkaan, puhe koostuu tavuista ja lapsi puhuu ”omaa kieltään”. Lapsi saattaa puolestaan itse kuvailla vaikeutta, että suu tai kieli ei tottele käskyjä. On selvää, että tällaisissa tilanteissa muiden lasten kanssa leikkiminen ja sosiaalisiin tilanteisiin osallistuminen on vaikeaa, sillä vain lapsen lähipiiri saattaa ymmärtää puhetta ja he usein joutuvatkin toimimaan tulkkeina. Dyspraksia saattaa myös esiintyä täysin itsenäisenä vaikeutena tai se vaikeuttaa puheen tuottoa osana laajempaa kokonaisuutta. Dyspraksian yhteydessä voi esiintyä myös ruokailuun liittyviä ongelmia ja kasvojen sekä suun alueen lihastoiminnan poikkeavuuksia. Mikäli lapsella esiintyy esimerkiksi sylkivuotoa eli kuolaamista, niin tällöin suun alueella esiintyy todennäköisesti poikkeavaa lihasten tai tuntoaistin toimintaa.
Dyspraksian ja fonologian kuntouttaminen
Dyspraksian ja fonologisen häiriön kuntouttaminen ovat luonteeltaan motorista puheliikkeiden harjoittelua, jolloin lapselle vaikeita äänteita ja äänneyhdistelmiä toistetaan pitkiä aikoja peräkkäisinä sarjoina. Harjoittelua voi verrata esimerkiksi uuden soittimen opettelemiseen, jonka vuoksi harjoittelu on pienelle lapselle usein kuormittavaa. Kotiharjoittelun rooli on ensiarvoisen tärkeää, sillä uuden äänneyhdistelmän lihasmuistiin harjoittelemiseen tarvitaan helposti satoja tai jopa tuhansia toistoja.
Kuntouttamisen pohjana on aina huolellinen arviointi, jonka perusteella selvitetään liittyykö vaikeuteen muuta kuin pelkkä äänteiden tahdonalaisen tuottamisen ja yhdistelyn vaikeus. Yksinkertaistettuna harjoittelu aloitetaan vahvistamalla konsonanttien ja vokaalien yhdistelemistä yksitavuisissa sanoissa. Lopputuloksena lapsi oppii yhdistelemään osaamiinsa konsonantteihin eri vokaaleita (esim. k+uu ja k+aa). Yksikonsonanttisista ja yksitavuisista sanoista siirrytään kohti kaksitavuisuutta, jolloin esimerkiksi sanasta “kuu” voidaan luoda kuu+kuu eli “kukkuu” ja kaksivokaalisuuteen siirtymällä kuu+kaa on “kukka”. Seuraavaksi hierarkiassa tulisivat kaksikonsonanttiset sanat, jolloin esimerkiksi maa+kaa yhdistyisi sanaksi makaa. Koska sanoissa esiintyviä yhdistelmiä on vähintään satoja, niin käytännössä harjoittelussa menee hyvinkin pitkiä aikoja ja henkisesti kannattaa varautua useampaan pitkään kuntoutusjaksoon. Puheen tuoton kuntoutuksen ennusteet ovat aina yksilöllisiä, sillä niihin vaikuttavat esimerkiksi mahdolliset muut rinnakkaiset vaikeudet kuten puheen ymmärtämisen ongelmat.
Kuntoutusmenetelmät
Edellisen kappaleen perusteella suomenkielen äännejärjestelmällä harjoitukset ovat varsin loogisia ja tavuja yhdistelemällä voidaan luoda aina yhä vaikeampia merkityksellisiä sanoja. Tästä johtuen kuntoutukseen on kehitetty valmiita materiaaleja kuten Pupupuu- ja Mopopupu-teokset, jotka perustuvat dyspraksian ja fonologisen häiriön kuntoutukseen kehitettyyn Apusana-menetelmään. Muita keskeisiä terapiamenetelmiä ovat esimerkiksi PROMPT, jossa lapsen puheen tuottoa tuetaan käsin kasvoille tehtävin liikesarjoin. OPT-menetelmän kautta opitun tiedon avulla voidaan puolestaan vaikuttaa usein dyspraksian yhteydessä esiintyviin syömisen ja lihasten voimatasapainon sekä tuntoaistin ongelmiin. Kaikki puheterapeutit Helsingissä, Espoossa, Vantaalla ja Turssa käyvät kyseiset koulutukset, jotta kuntoutuksen laatu ja tuloksellisuus voidaan taata. Puheterapiassa on erityisen tärkeää tehdä oikeita asioita oikealla tavalla, jotta dyspraksian kuntoutus on mahdollisimman tuloksellista.
